Valmistaja: Ford
Malli: Ecosport
Vuosimalli: 2019
Moottori: 1.0
Vaihteisto: A
Minun
pitäisi varmaan kirjoittaa yksi tarina ihan vain Frankfurtin lentokentän terminaali
2:n Hertzin palvelupisteestä ja siitä miten se osaa yllättää sillä huonommalla
tavalla kerta toisen jälkeen, mutta kirjoitan nyt kuitenkin autosta, jonka
sieltä sain. Vaikka kyseistä autostakin olisi mukava kirjoittaa lyhyesti ja
ytimettömästi, että ihan paska, mutta koska jokaisella autolla on tarkoituksensa,
niin en päätä siihen. Ford Ecosportin tarkoitus on selkeästi seisoa autokaupan
pihalla ottamassa aurinkoa niin kauan, että sen maali palaa ja se viedään
takaisin sinne mistä se on tullutkin.
No, ei
autoa voi ihan noin kovasti vihata, sillä se kuljetti kuitenkin minut
päämäärääni ja takaisinkin. Ecosport on pieni ja etutiloiltaan mukava, jos autossa
on kaksi henkilöä. Minun taakseni ei mahtuisi lapsikaan istumaan, jos jalat
olisi tarkoitus laittaa penkkien väliin, sillä ajoasennossa penkkien väliin jäi
ehkä 5cm tilaa. Ihmetys oli kuitenkin suuri, kun takaisin tullessa ahdoimme
autoon 4 aikuista miestä, 4 pientä vetolaukkua ja 2 reppua. Sen aikaansaaminen
vaati, että minä istuin mummotyyliin lähes ratissa kiinni ja jalat koukussa
samalla kun hattuhylly oli pystyssä takalasilla allaan pönöttävien laukkujen
takia.
Edessä
istuminen oli mahdollista, koska Ecosportin piskuisen 1-litraisen moottorin
kaveriksi oli laitettu automaattivaihteisto, eikä minun siten tarvinnut ylettyä
kuin kahdelle polkimelle. Sitä oikeanpuoleista poljinta saikin kyllä polkea
ihan kunnolla, kun kyydissä oli ne edellä mainitut henkilöt ja tavarat, sillä 1-litraisesta
Ecoboostista puristetut 125 hevosta (saatavilla myös 140 hevosen versio, mutta
en usko, että tuo oli sellainen) olivat kovin nälkiintyneen oloisia, eivätkä innostuneet
laukalle kovin helposti. Moottorin alavääntö on melko olematon ja aina risteyksestä
lähtiessä kierrokset pomppasivat n. 5000 rpm paikkeille huvittavan mörinän
saattelemana ja silti liikkuminen oli verkkaista. Kun maantienopeus oli
saavutettu, niin sen pystyi pitämään kohtuu kevyen oloisesti, mutta
pikkaisetkin kiihdytykset nostivat kierrokset korkealle. Moottorin äänien
lisäksi sisämelu on melko kova jopa saksalaisilla tasaisemmilla teillä. Suomen
talvisilla teillä kokemus olisi varmasti vielä kokonaisvaltaisesti epämiellyttävämpi.
Hertzin
saamaton ukkeli sanoi minulle kieltäydyttyään minulle aiemmin luvatusta paremmasta
autosta, että onneksi minulla on sentään navigaattori, mutta eihän autossa tietenkään
semmoista ollut. Näyttö on keskellä kojelaudan yllä kääntyvän näköisenä, mutta tietenkin
kääntymättömänä jokseenkin häiritsevällä paikalla mitä tulee kojelaudan
käytettävyyteen mihinkään muuhun. Puhelimeni sain kyllä liitettyä ja muuten en viihdejärjestelmästä
löytänyt mitään muutakaan kiinnostavaa navigaattorin puutteessa. Voi olla, että
en vain osannut käyttää sitä, sillä meillä kesti pari minuuttia keksiä miten
peräkonttikin avataan. Peräkontin luukun keskellä rekisterikilven päällä on
perinteisen oloinen kahvamainen rakenne, mutta ei kuitenkaan mitään nappulaa.
Laitoimme jo ensi tilassa matkatavarat takapenkille ennen kuin huomasimme, että
oikean etuvalon muodossa on toinen kahva, jossa on myös se kaikkialla kaivattu
nappula, joka aukaisee peräkontin ovimaisesti vasemmalta oikealle, eikä alhaalta
ylös. Pikkuautojen saloja kuulemma.
Tämä
pikkuauto on käsittääkseni Ford perheen uusimpia vauvoja, mutta minun silmään
se on ruma vauva, jota ei halua kukaan tunnustaa autokseen. Minäkin aion
jatkossa jättää kohteliaasti katsomatta kyseiseen vauvaan, vastata kyselyihin
vauvan ulkonäöstä huulet yhteen puristettuina hymisten ja nyökäten ja myös vuokrata
jatkossa autoni Avikselta ainakin Frankfurtin kentällä. Täältä tähän, joku muu
kuin Aarne Tanninen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti